''Aika valui hämärän pohjattoman syviin kuiluihin.''

Eilen, viime viikolla, noin puoli vuotta sitten, vuosituhannen alussa ja sitä ennenkin.
Maailma on aina ollut tälläinen.
Teatreelinen, julma, itsekäs, kylmä, kapitalistinen ja kaunis.
Me vain muutumme. Kasvamme ja kehitymme.
Asioista täytyy ottaa vastuuta.
En voi vaihtaa mielipidettä.
Täytyy pysyä sanassaan.
Tahdon paeta asioita jotka vain täytyy kohdata.
Nyt ei ole oikea aika mihinkään sellaiseen.
Toisaalta, nyt voi olla ainutlaatuinen tilaisuus.
Ja entä kun muutan mielipidettäni taas ensi viikolla?
Täytyy nyt elää. Ja rakastaa.
Eletään vaan kerran.
Joo, tiiän.

Kaikki kirjoittavat, että aika valuu hukkaan. 
Mä tiedän.
Tiedostan sen koko ajan.
Mut kengät kuluu. Olen kävellyt paljon.
Mut laukkujen hihnat kuluu. Ne repeävät tavaran paljoudesta.
Luulen, että on maanantai. Tajuan. Nyt on jo torstai. Mitä olen tehnyt?
No joo, kaikkea.
Tavannut satunnaisen nopeasti ysäviä.
Sitten mietin, että milloin näin Emmaa.
Milloin? Kunnolla.
Täytyy nähdä. On ikävä.
On ikävä muitakin. Kaikkea sitä elämää. Kaikkea sitä kaunista, sitä naurua.

''Tiesin sata kertaa että nuo päivät eivät voineet jatkua enää. Aika valui hämärän pohjattoman syviin kuiluihin.''

Kuunelkaa ihmiset tämän bändin musiikkia.
Upeaa, parasta, ajatuksellista. Plutonium 74.