Niin paljon naurua. Niin hauskaa. Ja niin kaunista.
Menimme junalla.
Lösähdimme patjalle ja söimme pizzaa.
Puhuttiin paljon kaikkea. Ennemmän kaikkea ei-niin-järkevää. Vähän jotain järkevääkin kylläkin.
Sitten lähdimme takaisin rautatieasemalle.
Odotimme elämän onnen vain kävelevän vastaan.
Luulisi, että me tietäisimme totuuden. Eihän sellaiset kävele noin vain vastaan.
Ja jos tuleekin vastaan. Se voi olla jotain aivan muuta.
Jotain liian vanhaa.
Niin me kävelimme elämäien onnien kanssa pitkin Kolmatta linjaa.
Ne eivät puhuneet suomea. Yritimme hienovaraisesti vihjata, että painuisitvat helvettiin. Eivät ymmärtäneet.
Kuuntelimme huonoa englantia ja reilusti liian korkeita arvauksia iästämme.
Junassa nauroimme hervottomasti.
Kävelin hiukan raiteilla. Laitoin pääni vasten kylmää ratakiskoa.
Ajattelin monta kertaa, miten kalloni murskautuisi junan alla.
Miten kuuluisi muserrusta. Luu menisi rikki.
Mutta eihän raiteella voi kävellä. Se on hengenvaarallista.
Kaikki kielletään, koska se on hengenvaarallista.
Korkeat paikat.
Junaradat.
Heikot jäät.
Maauimala öisin.
Pitääkö eläminenkin lopetta?
Kuolet 100% todennäköisyydellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti