En mä ymmärrä, ei auttanu pullo gambinaa eikä sammuminen sinne missä kaikki muut oli. Ei auttanu edes se että joku soitti siihen numeroon ja sieltä sanottiin et viekää mut kotiin.
Ehkä vähän autto herätä darrassa ja polkea kiireellä sinne minne osaan ja sinne missä musta tuli maailman onnellisin Alisa.
Mut pian mä poljin pois itkuisena ja niin surullisena. Se mikä oli ennen mun kaikki kaikessa onkin nyt vain mennyttä, kai? Ehkä just siks ettei kukaan halua olla kaikki kaikessa toiselle. Ja mä niin ulalla koko maailmasta etten osaa syödä saati nukkua.
Nyt mä voin kai vaan odottaa ja toivoa.
Mä odotan kyllä, kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti