''Toivo, toivo. Ilman sitä ei voi elää.''

Toivon pääseväni Kallion lukioon.
Toivon löytäväni rakkauden.
Toivon, että me eletään. TÄYSILLÄ. 


Olen hirveän hyvällä tuulella.
Aamulla heräsin siihen, miten maailma kaatoi paskaa niskaan.
Harvinaisen huono herätys.
Päivän mittaan kaikki on vaan mennyt paremmin ja paremmin.
Jaksoin keskittyä kouluun. Aika vähän. Mutta enemmän, kuin viikkoihin. Ei paljon vaadittu.
Joskus on ihana vaan kuunnella toisen rakkaushuolia. Olla onnellinen sen toisen puolesta.
Omat on kiva unohtaa!
Tuntea kerrankin pystyvänsä hoitamaan jotain lupaamaansa.
Ja ah. Niin ihanaa. Politiikkaa.
Etenkin politiikkaa yli puoluerajojen.
Olin taas vähän orpo kilpikonna kokouksessa, jossa virkamiehet istuivat pikkutuoleilla ja puhuivat olennaisia ja epäolennaisia.
Mutta nyt vähemmän kilpikonnamainen. Pysyin perillä keskustelussa ja muodostin oman mielipiteeni. Ilman äitiä. Jolta otan mallia lähes kaikessa koulutuslautakunnassa.
Joo. Oon siellä nuorisovaltuuston edustajana.
Joo. Tykkään siitä. Jos musta ei tuu näyttelijää, musta tulee poliitikko.
Harmi, että olen niin temperamenttinen. Joskus tekis vaan mieli huutaa typerille ihmisille ja ravistella niitä. Se vois vaan olla vähän... Epäsopivaa.
Mutta toisaalta. Ymmärrän itseäni. Jotkut tarvitsevat kunnon ravistelun.
Ehkä unohdan eduskuntahaaveet.
Ja keskityn haaveilemaan urasta näyttelevänä vasemmistovaikuttajana.

Kristiina Halkola on aika cool. Mun mielestä.
Isi sanoi  mua pienenä Halkolaksi. Koska näytin kuulemma siltä. Kieltäydyin uskomasta.
Mutta luulen, että taisin oikeesti näyttääkin. Multa kysyttiin pienenä tosi monta kertaa, että olenko sukua sille.
Imartelevaa kun ajattelen nyt.

Nyt raahaudun kaaoksen valtaamaan huoneeseeni ja yritän kirjoittaa. Jotain järkevää. Kerrankin.