Pois pois pois.

Olisin halunnut kirjoittaa monen iltana.
Aina joku kielsi. Sanoi ''mene nukkumaan. Nyt. Ja ole hiljaa.''
Tämä viikko on ollut sellainen, että mulla olisi ollut paljon kirjoitettavaa. Sellaisista asioista jota on mulle tapahtunut.
Olisin halunnut tulla tänne ja selkeyttää ajatukset.
Liian myöhäistä. Olen jo aivan sekaisin.
Sekaisin, koska olen nuoruudestani huumaantunut ja ylimielinen teini. Eikä mikään ole uutta.
Tuskin minun mielestäni. Vaan vanhempieni.
Sekaisin, koska olen aina sekaisin. En osaa rauhoittua.
En minä ole tuota mieltäkään. Muut ihmiset ovat.
Sekaisin, koska elämänhalu on suuri. Haluan kokea kaiken nyt. En kolmenkymmenen vuoden päästä muistoissa.
Sitä mieltä minä olen.
Haluan elää. Ihan oikeasti. En halua kangistua rutiineihin. En halua kangistua kiltin tytön rooliin. En halua kangistua siihen mitä opettajat sanovat. Se ei sovi minulle.
Minulle on aivan sama, ärsyyntyykö joku opettaja minusta. Enkä voisi edes tehdä asian eteen enää mitään. Ne vihaavat minua jo. En sovi heidän muottiinsa.
''EnedeshaluaEnhaluaMinulleonaivansamaEikiinnosta''
Mun pää huutaa tota koko ajan. Liian kovaa. Niin kovaa, että se huutaa jopa Kallion lukion yli. Siis aivan liian kovaa.


Eilen istuin ikkunalaudalla ja katselin tähtiä. Ne ovat liian korkealla. En ylety niihin. Vaikka kuinka haluaisin.
Eilen mietin vakavissani sitä, että pakkaisin tavarani ja juoksisin pois pois pois. Pois tästä paskakaupungista.
Ei se onnistu. Ikinä. Tajusin sen itse.
Edes mun vanhemmat ei usko muhun. Ne vahingossa myönsi sen mulle. Jos ei usko edes itseensä niin turha edes valehdella uskovansa muita.
Äiti sanoi nuorena ajateelleensa aivan kuin minä: Ettei haluaisi ikinä lapsia tai perhettä. Nyt sillä on lapsia ja perhe. Mikä meni vikaan? Muuttuiko sen mielipide? Tajusko se olleensa typerä teini? Olevansa hullussa nuoruuden huumassa? En tiedä. Se ei suostunut kertomaan.
Mäkään en halua lapsia. Tai perhettä. Kaikki ne rutiinit. Ja sitä paitsi näyttää siltä, etteivät vanhempani ole onnellisia.
Äiti yritti kertoa neuvoja. Mutta mä en halua sen neuvoja, jos ne johtavat siihen tilaan, missä se on nyt.
Voisin kertoa koko typerän keskustelun vanhempieni ja minun välillä. En vain halua muistaa sitä nyt.
Ja sitä paitsi olen edelleen niin vihainen.On parempi, että puhun jostain muusta.

Jostain kivasta. Jostain joka on kuitenkin tehnyt tästä viikosta ihanan.

Mutta tääkin on outo tilanne. Aluksi mulla oli kamala tarve selvittää tämä. Tietää tarkalleen mitä se toinen ajattelee. Tietää mitä mä ajattelen. Miten toimitaan.
Sitten tajusin, että asia on ihan hyvä näin. Näin on hyvä olla. Ainakin jonkun aikaa.

Lähden sunnuntaina Espanijaan.
Tuntuu, että lähden aivan väärään aikaan. Opettajat valittavat.
Kolussa haluaisin olla muutenkin. Pelkään, että viikon aikana kaikki muuttuu, pyyhkiytyy olemattomaksi.
Se on enemmän kiinostunut toisesta. Unohtaa minut.
Mutta toisaalta. Ihanaa päästä pois pois pois.
Viikon voin keskittyä vain olemaan. Ei tarvitse välittää Suomesta.

Olen kirjoittanut pitkän tekstin. Olen purkanut paljon tunteita.
Vatsanpohjassa on pieni kutitus. Muuten olo on tyhjä.