Hei hei. Palaan pian.

Melko utopistinen päivä. Kuuntelen Maija Vilkkumaata ja muistan miltä tuntu olla kuusi vuotias. Lisäksi olen pakkaillut tavaroita. Lähden huomenna Espanijaan.
Vaikka täälläkin on kaikkea tärkeää, on ihanaa päästä nyt vaan pois. Ja tyhjentää aivot. Rentoutua. Sitten petraan kaikessa, lupaan.

Olin Lastenhallituksen kokouksessa. Heräsin aikaisin. Tarkkailin ihmisiä junassa. Ostin kaakaota.
On ihanaa olla Lastenhallituksessa. Tuntuu, että siellä ihan oikeasti voi tehdä jotain.
Ei ole sellainen ole, että joku aikuinen sanoo, mitä mieltä me ollaan. Vaan me sanotaan mitä me itse tehdään.


Kokouksen jälkeen kävelin Aleksille ja ostin henkselit. Isi tuli hakemaan. Me käytiin kahvilla. Ja puhuttiin. Riidasta, riidoista. Helpottii.
Helsingissä minulla oli hassu olo. Kävelin yksin. Eikä ollut sellainen ''olenyksineliolenmuitaalempana-olo''.
Siellä kaikki oli yksin. Tai ei kaikki. Mutta ei kuitenkaan sellaisissa nauravissa porukoissa.

Jos olen yksin ja näen sellaisen porukan halveksin sitä. Mutta jos olen sellaisessa porukassa tunnen olevani ''ylilyöntiasemassa''.
Miksi mä mietin jotain asemia? Enkö voisi vaan olla ja elää muiden kanssa?
En ilmeisesti.
Vaikka en haluaisi, teen sitä.
Määrittelen ihmisen.
Hänen statuksensa, arvoasemansa.
Kuinka korkealla hän on.
En voi sille mitään. Yritän lopettaa.


Nostalgian kunniaksi.

Oikeasti. Tekisi mieli lyödä jokaista tärkeilijää otsaan. Mut sehän olis väärin?
Joskus en välitä siitä mikä olis väärin.
Haahaa niille jotka on tärkeilijöitä.

Ps. En voi kirjotella sieltä Espanijasta. Eli, hei hei viikoksi. Tulen kyllä takaisin!