Pessimismi iskee aina...

Huomenna on ensimmäinen kerta kun apuohjaan normaalia ryhmää teatterissa!

Jännittää aika paljon. Kun en oikein tiiä. Mitään, oikeestaan. Kai kaikki valkenee aikanaan! Kai siitä tulee ihanaa. Yleensä teatterista tulee ihanaa. Vähintään kivaa.

Alkaa pikku hiljaa tuntua, että jokin on pielessä. Siis kun on niin rauhallista. Ja tavallista. Ja menee niin hyvin.

Eiii! Mitä mä kirjotan? Olenko mä oikeasti näin pessimistinen? Olen. Olen olevinaan tosi ilonen ja Etelä-Eurooppalainen.

Kuitenkin olen ikuinen pessimisti, enkä usko itseeni. Mun huumorintaju on tosi itserakasta. Tai ei sillen mut heitän tosi huonoa läppää. En oikeasti ole sellainen. Todellakaan. En vaan pääse eroon niistä tyhmistä jutuista!

Kävin Annikan kanssa lenkillä ja kun tulin kotiin Toivo huusi heti ''Alisa tuu tänne''.

Toivo antoi mulle ison halin ja sano että sillä on ikävä mua. Se ei antanut mun mennä pois ja kun kysyin miks en voi mennä se sanoi ettei me oltu nähty tosi pitkään aikaan. Ei sen jälkeen kun sen eskri ja mun koulu alkoi. Kunnolla. Se on totta. Toivo on ihana, suloinen pikkuveljeni. 

Pienenä mä lauloin sille aina Pikkuveli-biisin. Biisi laulettiin sen nimenantojuhlissa. Toivo toivoo, että laulan sen sille aina. Vieläkin.