Pelko uudesta

Ihastun aina vääriin ihmisiin. Klisee. Oi kyllä. Mutta totta.

Yleensä ne on liian vanhoja tai muuten vaan täysin tavoitettamattomissani. Leikilliset vitsit muuttuukin tosiksi ja olen maassa kun mitään ei ikinä tapahdu. Rakastuessani kuuntelen musiikkia kovalla ja itken. Selitän kaikkea hullua. Nyt en ole rakastunut.

 Ongelma lieneen mussa, en vaan kykene kiinostumaan kenestäkään kehen mulla olisi mahdollisuuksia.

Eikä kukaan kiinnostu musta. Mutta mä voin olla onnellinen ilmankin rakastettua.

Mä tavoittelen onnellisuutta. Itselleni ja muille. Täydelliseen onneen sisältyy myös paljon surua ja haikeutta.

Haikeus on onnellinen tunne, mun mielestä. Kunhan sitä ei ole liikaa.

Haikeus merkitsee minulle sitä, että on ollut parempia aikoja ja aina voi haaveilla jostakin.

Mutta haikeus on pelko.

Pelko siitä, ettei enää nähdä ystävien kanssa niin usein.

Pelko siitä ettei kun tavataan ei ole enää puhuttavaa.

Pelko uudesta.

Tänään pyöräilin Emmalle. Halusin vain olla Emman kanssa pitkästä aikaa. Juuri kun pääsin pihaan äiti soitti ja sanoin, että lähes nyt tulemaan kotia. En lähtenyt ihan vielä. Juteltiin Emman kanssa vähän kaikkea ja mä kirjoitin Emmalle viestin. Paperiin joka sen täytyy palauttaa luokanvalvojalle... Mutta kai se jotain keksii!

 Kuva: Paradoksi (http://paradokseja.blogspot.fi/)

Viesti oli kevyt, mutta lopussa mä kirjoitin, että pelkään jos Emma pääsee Sibikseen. Pelkään ettei enää olla parhaita ystäviä.

Taidan olla aika itsekäs... En halua, että Emma toteuttaa unelmansa koska mä pelkään. Ikävä juttu.

 Emma on mulle aivan liian tärkeä. Niin kuin koko porukka.