Pitää sanoo soitellaan. Niin tehdään.

Voiko olla mahdollista että tulevasta vuodesta jää vaan muistot?
Muistot hauskoista piknikeistä. Muisto meistä kaikista maauimalassa. Muisto valoista silmissämme.
Muisto katoista. Muisto Suuresta Seikkailuista. Muisto jäätelöstä. Muisto ystävistä. 

Voiko olla mahdollista, että ystävyys haihtuu pois ja leijailee päidemme yläpuolilla tavoittamattomissa, liian pitkien tapaamisvälien vuoksi?

Kesän jälkeen tavataan vähemmän ja vähemmän.
Katsellaan elokuvia Uusien Parhaiden Ystävien kanssa.
Lukuisat facebook-ryhmämme hiljenevät.
Ensi jouluna ei osteta toisillemme joululahjoja.
Uutena Vuotena nauretaan toisien kavereiden kanssa.

Aluksi olin täysin valmistautunut siihen, että ensi syksynä ei välttämättä tavata niin usein.
Kahden vuoden päästä käydään kahvilla ja puhutaan koulusta.
Sitten sekin jää.
Olin siis aluksi aivan varma, että näin käy.
Mutta nyt. Lupaan. Teen kaikkeni, että ei käy.
Pidän kiinni.
(Olen kai vain katkera. Sillä minähän jään tääne. Muut lähtevät elämään ja saavat uudet ystävänsä.)

Yleensä olen kaikin puolin seikkalunhaluinen.
Mutta jos ajattelen tarkemmin, haluni tutustua uusiin ihmisiin ovat melko vähäiset.
Olen kiintynyt jo tämänhetkisiin ihmisiin.
Pidän ryhmistämme ja hauskoista illoista jotka kokevat jyrkän alamäen yleensä.
Pidän siitä miten juoksemme ja siitä miten joku keskeyttää elintärkeän selityksen huutamaalla ''ja sit se hirvi tuli sieltä''.
Pidän ystävistäni. Nimenomaan tämänhetkisistä ystävistäni. 

Ps. Näin koko tekstin kirjoittamisen jälkeen tuli outo olo. Totta kai haluan uusiakin ystäviä, enkä halua takertua viimeiseen rippeeseen jos kaikki muut haluavat pois.
Mutta niin kauan kun jaksan ja niin kauan kun te jaksatte olemmehan ystäviä?