Kiipesi ylös.
Ja alitin aidan. En melkein edes löytänyt kohtaa, josta yleensä menemme kesäisin. Lumi oli peittänyt sen.
Kenkiin meni lunta kun kiipesin hyppytorniin.
Viisi metriä. Portaissa lunta oli hiukan.
Seitsemän ja puoli metriä. Lunta on enemmän.
Kymmennen metriä. Lunta on liikaa sellaiseen kesäiseen paikkaan.
Seison korkealla ja katselen alasalasalas.
Ajattelen paljon. Aikaa. Elämää.
On niin paljon kaikkea.
Päivät toistavat itseään. Mutta aina lisäävät jotain. Jotain lähtee.
Palelin ja puhuin puhelimessa.
Maauimala oli valkoinen, pimeä ja hiljainen.
Mutta kovin kaunis.
Korkokenkieni jäljet pilasivat koskemattoman hangen.
En välittänyt.
Kehotan muita elämään.
Itse en jaksaisi panostaa siihen.
Olen jatkuvasti väsynyt.
Ja ahdistunut.
Yritän verbalisoida ahdistustani kaikin tavoin.
Mutta se vain kasvaa.
Vaikka juuri mitään ei ole tapahtunut, tuntuu siltä, että sydämeni on pinessä laatikossa.
Hyvin pienessä. Niin pienessä, ettei tilaa ole tarpeeksi.
Jos se pienenee yhtään sydän lakkaa sykkimästä. Ei kokonaan. Mutta sen verran, että muutun harmaaksi ja kylmäksi.
Turkiselämilläkin on sama tilanne. Vakavampi vain.
Niitäkin on tuhanisa ja valitan itsestäni.
Olen pessimisti.
Pessimistille ei tule pettymyksiä.
Silti. Joka päivä, minä petyn. Itseeni. Ja muihinkin.
Haluaisin juosta maailmankaikkeuteen ja huutaa.
Huutaa niin kovaa, että kaikki kuulisivat.
Se täytyisi tehdä nyt.
Sillä.
Aika hupenee.
Ja kohta loppuu.
Maailmanloppu.
En aio ottaa sitä vakavasti.
Mutta silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti