''Minä sanoihin väsyin. Väsyin niitä asettelemaan.''

Söin eilen illalla lohturuokaa.
Vaikka juuri päätin etten syö enää herkkuja tai muuta turhaa. Tilanne vain oli vakava.
Hyvin vakava.
Minua ei jätetty, petetty, pahoinpidelty tai huijattu katalasti.
Mutta.
Kerrankin kun täällä ankeassa, harmaassa ja tylsässä pikkukaupungissa tapahtuu jotain siistiä, se on aina k-18.
No joo. Ei yllätys. Jos olisin jaksanut raahautua kotiin ja laittaa silmälasit päähän olisin päässyt.
Ikä kysyttiin ''rutiinikysymyksenä'' niinkuin portsari sanoi. Olin typerän näköinen. Ja rupesin kaivamaan papereita laukusta. Tietenkään siellä ei ollut. Sanoin juoksevani ne kotoa. Luulen, että minua jopa uskottiin.

Asia ei olisi ollut niin paha ellei baarissa olisi esiintynyt yksi maailman siisteimmistä ihmisistä.
Ellei siellä olisi esiintynyt KAUKO RÖYHKÄ.
Ja niin. En nähnyt keikkaa. Sydämeni itkee verta.
Onneksi.
Kävelimme Lauran kanssa baarilta pois päin, murtuneina.
Joku boheemi herra käveli ohi. Laura katsahti ja kiljaisi.
Boheemi herra kääntyi ja sanoi vittuuntuneella äänellä ''hui helvetti''.
Boheemi herra oli itse Kauko Röyhkä.
Se herra joka innoittaa minua kaikessa.
Ja sitten se käveli pois.

Onneksi osa 2.
Mun pyörä löytyi.
Emma löysi sen.
Olen ikionnellinen.