Sekavaa, vaikka ei mitään.

Huomenna me lähdetään täältä. Tullaan Suomeen, kylmään, pimeään, ystävien luo.

Tuntuu kuin kaikki olisivat sanoneet, että tämän viikon aikana ei ole tapahtunut mitään, mutta silti kaikkea.
Tuntuu, että kaikkia painaa pimeys ja kylmyys.
Vain viikko ja olen ulkona kaikesta. Tuollaisessa pikkukaupungissa tapahtuu silti jotain.
Tai sitten ei, mutta ihmiset kehittelevät siitä jotain.
Ihmiset vaikuttavat paljon. Oikeastaan kaikkeen minun elämässäni. Tietysti.
Ikävöin ystäviä. Ikävöin ihan hirveästi. Haluaisin järjestää juhlat. Oikeat hyvämielen juhlat.
(Jostain syystä viime aikoina juhlat ovat päättyneet itkuun.)
Toisaalta en jaksa. En jaksa niitä ikuisia ihmissuhdedraamoja.
Koko ajan kaikkialla tapahtuu. Oikeasti mitään ei tapahdu.

Mun päässä tuntuu tolta. Hirveesti ajatuksia. Heiluu, sekavaa... Eikä mitään kovinkaan tärkeää tai hienoa.

Me käytiin Tuiskun kanssa siinä hienossa paikassa, josta mainitsin.
Paikka oli iso, valkoinen ja autio rakennus. Se oli täynnä todella upeita graffiteja.
Haluttiin ottaa kuvia. Mutta ei kameraa, me lainattiin äitin puhelinta. Koittakaa kestää kuvat.

Talossa oli kammottavan kaunista. Oli satanut, koko ajan katosta tippui pisaroita tai palasia.
Tuntui, että joku oli siellä. Näki meidät. Tiesi miten me naurettiin ja kiljuttiin.
Kuullostaa aavemaiselta. Mutta se tunti normaalilta. Kuin se olisi vain talon vahti.

Antakaa anteeksi. Olen väsynyt, kirjoitan huonosti ja selitän. Outoja.