Maailma on kirkas ja keltainen.

Harkatharkatharkat. Olen niin väsynyt. Ensin oli jopa myös onnellinen, nyt en. Harjoituksissa emme tee mitään, oikeastaan. Pikkujuttuja toki, mutta siihen se jää.
Asiat ovat järkyttävästi pois tolaltaan. Ihmeellisiä asioita paljastuu koko ajan. En tiedä ovatko ne hyviä.
Olen valvonut myöhään ja nauranut, olen nukkunut ja olen herännyt. Se on oleellista. Asioita on vaikea selittää. Olen lukossa. Prinsessa Chelsea on upea asia. Siis upeaa musiikkia.

Olemme Tuiskun kanssa Mimmun autossa. Molemmat tiedetään, ettei saataisi. Mimmun ei kannattaisi enää ajaa autoa. Minulla ei ole turvavöitä vaikka pitäisi. Minä tiedän että jotain tapahtuu pian. 
Aurinko paistaa, tulemme mutkaan joka on alamäessä.
Pääsemme lähes alas asti kunnes Mimmu ajaa vain hiukan tien reunan yli. Hän kääntää rattia ja menemme liian jyrkästi toiseen reunaan, auto menee pois tieltä.
Vauhti ei ole kova, mutta auto kääntyy ympäri. Värit ovat kirkkaat ja minä en enää ole autossa.  Kuulen kuinka Mimmu ja Tuisku huutavat. Auto ei pysähdy. Yritän juosta sen perässä mutta en saavuta sitä. He huutavat. Tiedän, että heitä sattuu aivan kamalasti.
Auto on toisella puolella tietä ja lähestyy juoksuhiekkaista kuoppaa. Maailma on liian kirkas ja keltainen. 
Mimmu huutaa aivan liian kovaa. Auto putoaa kuoppaan ja Mimmun huuto lakkaa. Tuisku itkee. 
Minä en pääse lähemmäs sillä muuten minkäkin putoan suureen kuoppaan josta on mahdoton päästä pois. 
Soitan hätänumeroon. Tuiskun huudot tukahtuvat hiljalleen, tiedän ettei Mimmu enää hengitä. Auto peittyy hiekkaan. 
Heitä ei voi pelastaa. Kuulen vaimenevat huudot ja herään.

En saa enää unta moneen tuntiin. Ajattelen pahinta painajaista ikinä.
Ahdistaa vieläkin.